Kouluikäiset nuoret ovat hyvin ristiriitaista porukkaa, eivätkä vanhemmat välty hiustenrepimiseltä ruokailunkaan suhteen. Kouluissa oppilaat on vihitty kumiperunoiden ja maksakastikkeen inhoamisen saloihin jo alaluokilla, joten useimpina päivinä paastotaan survival-tyyliin veden ja leivän voimalla. Kotona syödäänkin sitten jokaisessa välissä; aterialla revitään mahaa monella kukkurallisella lautasella niin, että äiti ajattelee, ettei ruokaa tee mieli heti kohta. Mitä vielä! Puolen tunnin kuluttua jääkaapin ovi käy, vaikka perheen isä ei suinkaan ollut hakemassa mäkihypyn mainoskatkolla lenkkiä tai leipää. Sinne ne katosivat, kasvavan lapsen pohjattomaan kuiluun.

Kouluikäisten ruokailutottumuksia on tarkasteltu Pauliina Suden Köyhät eväät – lehtiartikkelissa (Yhteishyvä, 2003) joka erittelee kotitalousopettaja Minna Koveron tutkimuksen tuloksia. Hän seuraa tarkasti erään peruskoulun ala-asteen toisen luokan oppilaiden päivittäistä ruokailua viikon ajan. Hän surkuttelee lasten epäterveellisiä annoksia ja arvioi ruuan karttamisen johtuvan siitä, että oppilaat eivät tunnista nälkäänsä. Toinen mahdollinen selitys on hänen mukaansa ruokailutilanteen hälyisyys. Itse en ole koskaan huomannut, että möly olisi häirinnyt ketään, päinvastoin. Kun oppitunneilla täytyy keskittyä tiukasti työskentelyyn ja olla hiljaa, ovat kaikki vain kiitollisia pienestä tauosta, jolloin saa vaihtaa kuulumisia kavereiden kanssa. Kouluruokailua hankaloittaa pikemminkin kiire: jos ruokajonossa kärvistelemiseen kuluu puolesta tunnista viisitoista minuuttia, on syöminen yhtä hosumista. Näläntunteen lapset kyllä tunnistavat, mutta vallantunne kiehtoo enemmän. Jos äiti on pienempänä pakottanut ”syömään ne pavut, vaikka siihen kuluisi koko ilta”, jättää lapsi ne ainakin koulussa muiden kiusaksi.

Suurin ongelma kouluruokailussa on edelleen ruoka itse. Jokaisella aikuisella on varmasti omat muistonsa siitä ilkeästä keittäjätädistä, joka kauhoi kaksin käsin lautaselle kaalikeittoa, jonka pelkkä haju sai vatsan vellomaan. Totuushan on, että kouluruokaan on varattu hyvin pieni budjetti, eikä maku sen takia ole kovin kehuttava. Usein säästetään terveellisestä salaatista; nimeksi keksitään makuhermoja kutkuttava ja mielikuvitusta ruokkiva "raikas sateenkaarisalaatti", joka todellisuudessa on pelkkää kaalia muutamalla persikanpalalla höystettynä. Sitä tuntee itsensä huijatuksi!

Paremmatkaan kouluruuat eivät tälle McDonald's - sukupolvelle kelpaa, ja jos on rahaa tuhlattavaksi, käy oppilaiden tie ruokatunneilla ainakin myöhäisemmässä yläaste/lukio - vaiheessa kaupan tai pikaruokapaikan kautta. Epäterveellistä? Ehkä, mutta myös helppoa ja maukasta.

Kotiruoka onkin sitten oma lukunsa, joka voi vaihdella hyvinkin paljon perheen tavoista johtuen. Kovero on huomannut, että useissa kodeissa syödään koulupäivän jälkeen lämmin ruoka. Tämä onkin mielestäni keino taata, ettei lapsi joudu olemaan nälässä koko päivää, mutta ei valitettavasti ole mahdollista jokaiselle. Vanhempien töissä olo ruoka-aikaan saattaa johtaa siihen, että lapsi on kokonaan syömättä tai napostelee vain epäterveellisiä välipaloja eikä saa kunnon ruokaa koko päivänä. Tilanteen estämiseksi voisi lapselle jättää jääkaappiin helposti kuumennettavaa kotiruokaa ja kannustaa tarpeeksi vanhaa lasta kokkaamaan itse.

Kovero ihmettelee aikuisten tapaa tarjota lapsille viikonloppuisin vain yksi lämmin ateria. Hänen mielestään se ei anna kasvavalle lapselle tarpeeksi ravintoa. Olen tässä asiassa samoilla linjoilla Koveron kanssa. Kun lapset ovat ainakin periaatteessa tottuneet saamaan kaksi lämmintä ateriaa päivässä, ei nälkä tyydyty yhdellä viikonloppuisinkaan.

Jos lapset saisivat päättää, he söisivät välipaloilla karkkia ja suklaata ja ruoka-aikoina pitsaa limsan kanssa. Kovero on huolissaan lasten puutteellisesta ruokavaliosta, joka sisältää liikaa rasvaa ja sokeria sekä liian vähän maitoa, kalaa ja kasviksia. On totta, että perheen näyttämä malli on hyvin muistissa silloin, kun lapsi miettii, ottaako hän maitoa vai vettä. Olen itse sitä mieltä, että lapsilla pitäisi olla ainakin olla mahdollisuus valita maitoa. Jos perheen murkkuikäinen tyttö pelkää linjojensa puolesta, voisi hänelle ostaa rasvatonta maitoa, jotta kalsiumin saanti turvautuisi. Muuten Kovero vouhottaa liikaakin lasten "turmioon johtavasta" ruokailutavoista, ainahan karkki on lapsille kelvannut! Suurin osa nuorista on kuitenkin vastuuntuntoista ja vaikka välillä tulisi ostettua karkkipussi jos toinenkin, säilyy homma kontrollissa. Lapsen on hyvä tottua kantamaan vastuuta ruokailustaan jo nuoremmalla iällä, opiskeluaikoina se on kuitenkin edessä.

Paras keino lasten ruokailun seuraamiseen on mielestäni kotona yhteiset ruokailuajat, jos vanhempien työajat sen sallivat. Rauhoitettu päivällinen koko perheen voimalla on loistava tilaisuus päivän tapahtumista keskusteluun ja yhdessä oloon. Tavasta voi tietysti joustaa erityistapauksissa, mutta ajatuksena se on hieno: aikuiset voivat huomaamattomasti kontrolloida lastensa syömistä ja lapsi oppii syömään monipuolisesti.

Minna Koveron mielestä lapsia auttaa, kun se saavat osallistua itse ruuan valmistukseen niin kotona kuin koulussakin. Olen ehdottomasti samaa mieltä, keino todella tepsii! Kun ruoka ei tule pöytään sormea napsauttamalla vaan sen eteen joutuu näkemään vaivaa, on ruuan syöminen hyvin palkitsevaa, yhtä juhlaa. Itse tekemällä arvostus ruokaa kohtaan kasvaa, ja samalla oppii pitämään huolta itsestään ja terveydestään, opiskeluaikana kun olisi hyvä syödä muutakin kuin makaronia ja tonnikalaa.